Näidenkin vaalien alla vaalikoneissa on usein kysytty, pitäisikö jotakin liikennemuotoa (autoilu/julkinen liikenne/pyöräily jne.) tukea jonkin toisen kustannuksella. Aihe vetää jostakin syystä vastakkainasettelua varsinkin julkisen liikenteen ja autoilun kesken. Jos jonkin liikennemuodon olosuhteita parannetaan, on se nettikeskustelujen perusteella pois toisilta liikennemuodolta.
Olen tästä eri mieltä. Liikennejärjestelmä kaikkine liikennemuotoineen on kokonaisuus, jonka elementit täydentävät toisiaan. Lisäksi jokainen kunta ja kaupunki on liikennejärjestelmältään uniikki. On tiiviitä, isoja kaupunkiseutuja, kuten pääkaupunkiseutu ja Tampereen seutu, ja sitten on harvaan asuttuja maalaiskuntia, joissa välimatkat saattavat kasvaa suuriksikin. Ja kaikkea näiden väliltä.
Koska olen vantaalainen, keskityn tässä blogissa Vantaan liikennejärjestelmään. Se mikä toimii Vantaalla, ei ymmärrettävästi välttämättä toimi esimerkiksi kotikaupungissani Joensuussa. Lisäksi keskityn tässä kirjoituksessa autoiluun ja joukkoliikenteeseen, enkä käsittele kevyen liikenteen ratkaisuja.
Omistan itsekin auton, ja kokemukseni perusteella Vantaalla pääsee autolla sujuvasti paikasta toiseen. Kehä III mahdollistaa nopean poikittaisliikenteen isoimpien asutuskeskusten välillä, vaikka onkin ajoittain ruuhkainen. Isoimmissa keskuksissa kuten Tikkurilassa ja Myyrmäessä löytyy parkkihalleja, joihin auton saa näppärästi parkkiin. Kiireinen ihminen haluaa aina päästä määränpäähän nopeammin, mutta kokonaisuutena autolla liikkuminen tapahtuu Vantaalla kokoisekseen kaupungiksi sujuvasti ainakin omasta mielestäni.
Autoilun lisäksi olen aktiivinen joukkoliikenteen käyttäjä. Vantaa on osa Helsingin seudun liikennettä (HSL), joka vastaa joukkoliikenteen järjestämisestä myös Vantaalla. Joukkoliikenneyhteydet ovatkin kattavat; Vantaalle pääsee niin lentokoneella, bussilla kuin kauko- ja lähijunillakin. Tulevaisuudessa täällä kulkee myös raitiovaunuja, kun Vantaan ratikka aikanaan valmistuu. Yhteyksiä on kattavasti, vaikka kehityskohteitakin on aina, ja ainakin Tikkurilan alueella joukkoliikenteen matkaketjut ovat toimivia.
Joukkoliikenne ja sen kehittäminen herättää usein keskustelua, esimerkiksi ratikkahankkeen osalta. Tuleva ratikka mahdollistaa joukkoliikenteen käyttäjämäärien kasvun ja sujuvoittaa julkisilla kulkemista erityisesti Itä-Vantaalla. Se myös parantaa Tikkurilan asemaa raideliikenteen solmukohtana ja edistää Helsinki-Vantaan lentoaseman saavutettavuutta.
Ylipäänsä raiteet tuovat ennakoitavuutta joukkoliikenteeseen, sillä kun kiskot on asennettu, niitä todennäköisesti käytetään pitkään. Vastaavasti bussiliikenteen reitit saattavat muuttaa helpommin kadulta toiselle. Tämä ennakoitavuus saattaa tehdä alueesta liiketoiminnan näkökulmasta vakaamman yritysten silmissä, mikä voi näkyä investointeina ratikkareitin varrelle ja kaupungin parantuneena elinvoimana.
Mutta onko investointi joukkoliikenteeseen pois autoilulta, ja päinvastoin? Miten uusia alueita pitäisi suunnitella liikenteen näkökulmasta?
Minusta uudet alueet pitää suunnitella niin, että tarvittavien palvelujen ääreen pääsee myös ilman autoa. Palvelut ovat saavutettavissa tietenkin myös autolla, mutta hyvin suunnitellun joukkoliikenteen myötä auto ei ole välttämättömyys.
Aluesuunnittelun lähtökohtana pitää olla saavutettavuus joukkoliikenteellä – alueen sisäisesti, Vantaan sisäisesti ja pääkaupunkiseudun sisäisesti. Alueen sisäisen joukkoliikenteen pitää viedä asukkaita palvelujen luo, ja toisaalta joukkoliikenteen avulla pitää päästä myös toisiin aluekeskuksiin töihin, opiskelemaan tai harrastamaan. Alueen palvelut pitää sijoittaa tiiviisti joukkoliikennereittien varteen. Ja luonnollisesti asutus pitää sijoittaa joukkoliikennereittien varteen niin, että asukkaat asuvat kohtuullisella etäisyydellä pysäkeistä.
Alue on saavutettavissa myös autolla, mutta hyvien joukkoliikenneyhteyksien ansiosta autoilun määrä voi vähentyä. Pienempi automäärä tarkoittaa harvempia ruuhkia, eikä autoliikenteelle ole välttämätöntä rakentaa nelikaistaista tietä joka nurkalle. Joukkoliikenne siis pienentää katujen tilantarvetta, minkä ansiosta tilaa säästyy esimerkiksi lähiluonnolle. Tämä taas parantaa asukkaiden hyvinvointia ja alueen viihtyisyyttä.
Joukkoliikenne ei siis ole mörkö, joka automaattisesti vie autoilijoiden elintilan. Parhaimmillaan joukkoliikenne helpottaa myös autoilua, kun liikenteessä on vähemmän henkilöautoja kerralla ja siten vähemmän ruuhkaista. Samalla joukkoliikenne ei tarkoita autoilun estämistä; autoillekin on tarpeensa.
Omasta arjestani tiedän, että hyvien joukkoliikenneyhteyksien ansiosta jokaista matkaa ei kuitenkaan tarvitse tehdä autolla, mikä on hyväksi sekä luonnolle että kukkarolle. Pieniä ekotekoja voi siis tehdä, vaikka autosta ei kokonaan luopuisikaan – pienistä puroista muodostuu pitkässä juoksussa isoja virtoja.
Joukkoliikenteen edellytyksiä voidaan luonnollisesti parantaa myös nykyisillä alueilla, mutta niihin palaan myöhemmin erillisessä kirjoituksessa.