Yksikään vantaalainen tuskin on välttynyt Vantaan turvallisuustilannetta – tai turvattomuustilannetta – koskevalta uutisoinnilta. 

Poliisihallituksen häiriöindeksin mukaan Vantaalla on suhteellisesti eniten häiriökäyttäytymistä julkisilla paikoilla Suomessa. Vantaan kaupungin vuonna 2024 toteuttaman kyselyn mukaan vain reilu viidennes vantaalaisista koki koko kaupungin turvallisena. 

Ei ole ihme, että iltapäivälehdet uutisoivat Vantaasta raflaavasti ”Suomen vaarallisimpana kaupunkina”.

Tilanne on vakava. Turvattomuus on aiheuttanut Vantaalle imago-ongelman ja perheelliset ovat alkaneet äänestää jaloillaan. 

Olen huomannut tämän myös omassa elämässäni: mainitessani muuttaneeni Vantaalle jotkut ovat reagoineet tähän hämmästyneenä, miten olen kaikista maailman paikoista muuttanut vapaaehtoisesti sinne.

Tarvitsemme joukon toimenpiteitä. Yhtä halpaa ja nopeaa ratkaisua ei ole – tarvitaan rahaa, aikaa ja muutoksia yhteiskunnan rakenteisiin. Ongelma poistuu vain, jos hoidamme sekä sen juurisyyt että seuraukset. Pelkkä seurausten hoito ei riitä.

Vantaan häiriökäyttäytymisessä korostuvat erityisesti kaksi ryhmää: nuoret ja päihteidenkäyttäjät – joskus henkilö kuuluu myös molempiin ryhmiin. Lähdetään ensin liikkeelle nuorten kautta.

Vantaalla on enemmän nuoria suhteessa eläkeläisiin kuin monissa muissa suomalaisissa kunnissa. Samalla lapsiperheköyhyys on Vantaalla huomattavasti yleisempää kuin maassa keskimäärin, vuonna 2023 liki 14 % vantaalaisista lapsista eli pienituloisissa perheissä. 

Köyhyys lisää näköalattomuutta ja voi johtaa syrjäytymiseen, mikä kasvattaa riskiä joutua esimerkiksi päihdekierteeseen ja häiriökäyttäytymiseen. Käsittelin lapsiperheköyhyyttä jo aiemmassa blogissani, mutta tiivistetysti siihen voidaan puuttua tukemalla lasten harrastuksia, panostamalla opetukseen ja parantamalla vanhempien työllistymismahdollisuuksia.

Väitän, että nuorten pahoinvointiin vaikuttaa myös sosiaalinen media. Some ei katso ihmisen perhetilannetta tai tulotasoa. Sosiaalisessa mediassa on paljon hyvää, mutta myös nuorille haitallista sisältöä ja häirintää, jonka nuori voi kokea ahdistavana. 

Siksi on tärkeää, että vanhemmat keskustelevat lastensa kanssa ja ovat kartalla siitä, millaista sisältöä heidän lapsensa somessa kohtaavat. Nuoret ovat luonnollisesti vaikutuksille alttiita, joten some-sisällön vastapainoksi tarvitaan luotettavan aikuisen kanssa käytyjä keskusteluja, joissa pohditaan sisällön herättämiä ajatuksia.

Sitten päihteidenkäyttäjät. Monesti päihderiippuvuuden takana on monia muita ongelmia; esimerkiksi mielenterveysongelmia, köyhyyttä tai syrjäytymistä. 

Julkisessa keskustelussa keskitymme usein päihdeongelmaisten kauhisteluun ja pohdimme, miten päihdeongelmainen henkilö pääsisi eroon päihteistä. Ajatuksessa ei ole sinänsä mitään vikaa, mutta samalla unohdamme, että päihderiippuvuus on vain oire, seuraus jostain toisesta ongelmasta. Keskitymmekö ollenkaan juurisyynä olevan ongelman hoitoon? 

Usein emme. On paljon helpompaa vaatia kovempia rangaistuksia huumausainerikoksista kuin pyrkiä niiden ennaltaehkäisyyn. Rangaistus ei poista taustalta hoitamattomia ongelmia – siksi riippuvuus usein palaa.

Päihderiippuvuuteen ei ole yhtä ratkaisua, mutta on muutamia keinoja, joilla voimme ennaltaehkäistä ongelmien syntyä. 

Ensiksi meidän tulee turvata riittävät tukipalvelut perheille, jotta apua tarvitsevat saavat aina tarvitsemansa tuen. Näin pystytään edistämään etenkin vanhempien hyvinvointia, joka heijastuu myös lapsiin. 

Toiseksi meidän tulee tehdä mielenterveyspalvelujen piiriin pääsystä mahdollisimman helppoa. Mielenterveyden hoito pitää aloittaa mahdollisimman varhaisessa vaiheessa, sillä hoitamaton mielenterveysongelma voi pahimmillaan ajaa jopa päihdekierteeseen. 

Kolmanneksi meidän tulee puuttua nuorten häiriökäyttäytymiseen jo koulussa, oli kyse sitten päihteistä, väkivallasta tai muusta epäasiallisesta käytöksestä. Varhaisella puuttumisella ja viranomaisyhteistyöllä nuori voidaan ohjata tarvitsemiensa tukipalvelujen pariin ja käytöksen taustalla olevien asioiden käsittely voi alkaa.

Olen nyt luetellut tukun häiriökäyttäytymistä ennaltaehkäiseviä toimenpiteitä, mutta niiden lisäksi meidän pitää myös hoitaa oireita eli kitkeä itse häiriökäyttäytymistä ja parantaa kansalaisten turvallisuuden tunnetta. 

Juna-asemille tarvitaan lisää valvontaa, kuten poliiseja, järjestyksenvalvojia ja kameravalvontaa. Julkiset tilat on suunniteltava viihtyisiksi ja niiden valaistuksen on oltava riittävä. Päihdehuollon palvelujen pitää olla riittävät ja hoitoketjun ja palvelujen saavutettavuuden olevan kunnossa, jotta päihteidenkäyttäjien hoito saadaan nopeasti alulle. 

Nuorille on tarjottava turvallisia kokoontumispaikkoja, joissa olisi aina turvallinen aikuinen tavattavissa. Lisäksi tarvitsemme etsivää nuoriso- ja päihdetyötä, jotta saamme kaikki apua tarvitsevat avun piiriin.

Kuten mainitsin alussa, yhtä yksinkertaista toimenpidettä turvallisuustilanteen parantamiseksi ei ole. Keinot edellyttävät myös julkista rahoitusta aikana, jolloin tarjolla on lähinnä niukkuutta. 

Ongelmat ovat kuitenkin niin vakavat, että niitä on pakko hoitaa. Vantaalla ei ole varaa menettää asukkaita turvallisuushuolien takia. 

Kun 1-vuotias tyttäreni kasvaa teini-ikään, haluan, että Vantaa ei ole enää Suomen vaarallisin, eikä toiseksi vaarallisin kaupunki. Haluan, ettei hänen tai kenenkään muunkaan tarvitse pelätä ulkona liikkumista Vantaalla.

Tämä on Vantaan suurin haaste lähivuosina ja olen valmis tarttumaan tätä härkää sarvista!